”Metsä osana Kemijärven historiaa” kirjan voi ostaa yhteismetsältä hintaan 30€ + postikulut. Tiedustelut toiminnanjohtaja Juho Puikko, juho.puikko@kemijarvenyhteismetsa.fi

Kuvassa: Pentti Airio esittelemässä hänen sekä Risto Junttilan kirjoittamaa Kemijärven yhteismetsän historiikkia.

Kemijärven yhteismetsä 90 vuotta video on katsottavissa oheisen linkin kautta:
https://www.youtube.com/watch?v=HZPxRqVGHXs

KEMIJÄRVEN YHTEISMETSÄN HISTORIA LYHYESTI

MITEN YHTEISMETSÄ SYNTYI MAAMME HISTORIAN PYÖRTEISSÄ.

PENTTI AIRIO

Tutkimus ”Metsä osana Kemijärven historiaa” käsittelee Perä-Pohjolan yhteismetsien syntyhistoriaa. Perusteen loi niin kutsuttu ”Knihtikontrahti” 1700 -luvun loppupuolelta, eli alueen maiden ja mantujen omistussuhteiden selvitys juontuu Ruotsin vallan ajoilta. Se oli sopimus, jolla Kemijärven, Kuolajärven ja Kuusamon miehet lupasivat Ruotsin kuninkaalle Kustaa III:lle puolustaa kotialueitaan venäläisiä vastaan. Kunkin näistä pitäjistä oli asetettava sovittu määrä aseistettuja sotilaita käytettäväksi itärajan puolustamiseen. Suomen sodan vuosina 1808-1809 miehet olivatkin aseissa. Vihollinen ei kuitenkaan tuolloin tullut Vienanmeren rannoilta selkosten yli Ruotsin puolelle. Sodan seurauksena Ruotsi menetti Suomen ja Suomesta tuli suuriruhtinaskunta Venäjän keisarikuntaan.

Suomen senaatti mitätöi Ruotsin kuninkaan lupauksen, että Kemijärven, Kuolajärven ja Kuusamon asukkaat saavat edelleen pitää omistuksessaan heille ikuisiksi ajoiksi luvatut maat, sillä ruotujakolaitos, jonka perustella maat oli luvattu, oli lakannut olemasta voimassa Ruotsin vallan aikaisin sopimuksin. Voisi sanoa, että ruotusotilaat pantiin viralta ja he menettivät ruotutorppansa. Pohjolan miehet olivat kuitenkin sitä mieltä, että heidän kuninkaan kanssa tekemänsä sopimus oli edelleen voimassa.

Ruotujakolaitoksen myötä oli kehittynyt verotusjärjestelmä, joka perustui aikoinaan tilan miesten lukumäärään eli ”mantaliin”. Ajan myötä sana manttaali muuntui verotusyksiköksi. Sieltä johtuu edelleen esimerkiksi yhteismetsän osakasjäsenien omistus eli manttaali osuuskunnan omistukseen.

Ruotsissa käynnistyi 1700-luvun loppupuolella isojako maa-alueiden omistussuhteiden ajantasaistamiseksi. Pohjois-Suomeen jakojärjestelyt ulottuivat vasta Venäjän vallan aikana. Elinolosuhteet pohjoisessa olivat niukemmat kuin etelän rintamailla ja siksi isojaon myötä myönnettiin Perä-Pohjolan alueelle hehtaarimäärältään laajempia alueita kuin etelässä.

Kemijärvellä oli paremmat niittymaat kuin Kuolajärvellä tai Kuusamossa ja siksi alueelle oltiin myöntämässä vähäisempi määrä manttaalia kuin naapuripitäjille. Kemijärvellä ei 1800-luvun loppupuolella asunut juurikaan kirjanoppineita lukuun ottamatta kirkkoherraa. Kemijärveläisten onneksi kirkkoherra Robert Heikel piti huolta myös maallisista asioista. Hänen molemmat appiukkonsa olivat maanmittaustirehtöörejä Oulussa ja appiukoilta todennäköisesti saamiensa tietojen pohjalta Heikel kutsui kuntakokouksen kokoon ja kokouksen seurauksena laadittiin metsähallitukselle valituskirjelmän, jossa vaadittiin luvattua laajempaa maa-aluetta eli manttaalimäärää kemijärveläisille. Maa-alue luvattiin myöntää tilallisille yhteisomistukseksi ja veromaksumäärän eli manttaalin mukaisessa suhteessa. Aluksi luvattua manttaalimäärää korotettiin, kiitos kirkkoherra Heikelin, vaikka metsähallitus vastusti vaatimuksia. Valtion maista irrotettiin huomattava määrä lisämaata Kemijärven talollisille.

Aluksi yhteismetsäosuudet oli tarkoitus jakaa talollisten kesken, mutta vuonna 1906 itsenäistettiin Kemijärvellä 153 torppaa ja mäkitupaa. Myös heille jaettiin osuus yhteismetsästä. Sen sijaan kruunun torppareille annettiin maa-aluetta vain 40 hehtaaria ilman yhteismetsäosuutta. Vuonna 1935, kun yhteismetsän toiminta käynnistyi, oli yhteensä 532 osakastilaa. 12 eri palstaan jakautuneen maa-alueen kokonaispinta-ala oli yli 41 000 hehtaaria nykyisen pinta-alanollessa jo yli 47 000 hehtaaria.

Maanmittauksen ja metsänhoidon ylihallituksen ylitirehtööri, valtioneuvos C. W. Gyldén julkaisi vuonna 1850 kartan Suomen inventoidusta metsävarallisuudesta. Karttaan on merkitty vihreällä värillä alueet, missä metsää on yltäkylläisesti. Kemijoen vesistö kuului tähän vihreään vyöhykkeeseen ja ennen pitkää metsäteollisuus alkoi kiinnostua Perä-Pohjolan metsistä. Valtio rajoitti yksityisten talollisten tai kylien oikeutta hakata metsiään ja rajoitusta vahvistamaan säädettiin niin sanottu yksityismetsälaki (vuonna 1928), koska isojako oli edelleen osittain kesken. Valtio hakkautti kyllä maitaan Kemijoen varsilta ja kohensi siten omaa talouttaan. Talollisten metsän myynti vaati valtiohallinnolta luvan ja siksi lupia saatiin vasta pitkän väännön jälkeen.

Isojako saatiin päätökseen Kemijärven alueella vasta 1950-luvulla. Sitä ennen erotettiin valtion maista yhteistä maata, jota tuli hoitaa ammattitaitoisesti manttaalinomistajien eli osakasjäsenten yhteiseksi hyväksi. Kemijärven yhteismetsä perustettiin värikkäiden vaiheiden jälkeen loppuvuonna 1934.

Kirkkoherra Robert Heikelillä oli aivan keskeinen rooli yhteismetsän manttaalimäärän päätöksissä. Valtion luovuttamat palstat olivat Kemijärven reunamailla ja pääosin tiettömien taipaleiden takana. Valtio oli jo aikaisemmin harrastanut harsintahakkuita ja sama käytäntö jatkui toiminnan alkuvuosikymmeninä. Vähitellen kuitenkin ymmärrettiin jättää hyviä siemenpuita hakkuualueille ja päätehakata yli-ikäiset kuusikot. Alkuvuosikymmeninä jäivät kokonaisansiot melko vähäisiksi eikä rahaa juurikaan riittänyt jaettavaksi osakasjäsenille.

Yhteismetsän hoitokunnassa ymmärrettiin tarve uusia metsien kokonais- ja ikärakennetta. Korean konjuktuurin aikana saatiin tuottoa, mutta uskallus laajemmasta uudistamisesta puuttui. Vasta kun metsänhoitaja Heikki Laamanen valittiin vuonna 1962 johtamaan toimintaa, alkoivat uudistuksen tuulet puhaltamaan.

Kaikki hoitokunnan ja osakaskunnan jäsenet eivät hyväksyneet uudistustoimien laajuutta, sillä se sitoi paljon rahaa ja vuosittainen jakojäännös pysyi pienenä. Tilanne johti jopa potkujen antamisena kallispalkkaiselle metsänhoitajalle vuoden 1969 kokouksessa. Toimenpide on varsin erikoisena episodina yhteismetsän historiassa. Yhteismetsän toiminnalle oli eduksi, että Martti Pernu, hyvä hallintomies ja sosiaalinen persoona valittiin hoitokunnan puheenjohtajaksi. Heikki Laamanen valittiin uudelleen jatkamaan metsien uudistustyötä ja palstojen ikärakenteen korjaamista. Hyvänä apuna olivat metsänhoitoyhdistyksen Martti Majanen ja hakkuu-ja taimikonhoitotöitä johtanut Aarne Raatikainen, joka huolehti esimerkiksi siitä, että nuoret metsän uudistajat tekivät ahkerasti ja tasokkaasti metsän viljelytyöt.

Heikki Laamanen oli jo opiskeluaikanaan perehtynyt tuottamattomien metsien uudistusmenetelmiin ja hänellä oli Kemijärvellä kova haaste edessään, kun hän ryhtyi toimeen vuonna 1962. Kymmenen vuoden aikana kulotettiin maita 1 800 hehtaaria ja metsän viljelytöitä tehtiin 2 700 hehtaarilla. Martti Pernun ja Heikki Laamasen yhteistyönä jatkui voimakas metsien uudistustyö vielä seuraavankin vuosikymmenen. Laamanen jäi eläkkeelle vuonna 1984. Kyseisen vuoden kesälle ajoittui valtakunnallisen uutiskynnyksen ylittänyt tapahtuma. Muutama vuosi aikaisemmin oli ollut niin sanottu Koijärvi-episodi. Vihreät aatteet levisivät Suomeen ja Esko Riihelä ja nuoret toimittajat olivat innoissaan päästessään median voimin kritisoimaan avohakkuita.

Joukko yleisradion toimittajia siis saapui Helsingistä Tunturipalon palstalle taivastelemaan 500 hehtaarin hakkuuaukkoa. Paikalliset toimittajatkin olivat mukana tukijoukkona. Yleisradio lähetti 25. kesäkuuta vuonna 1984 ohjelman, jossa arvosteltiin kovin sanoin yhteismetsän aikaansaamaa luontotuhoa. Martti Pernu selvitti yhteismetsän näkökulmaa tuottamattoman yli-ikäisen kuusikon uudistustyötä, mutta hänen sanomansa ei mennyt perille. Tapaus osoittaa, että metsän uudistustyön tuloksia ei tarkastella kvartaaleissa, vaan se tapahtuu vuosikymmenissä.

Pari vuotta ennen Laamasen eläkkeelle siirtymistä oli kemijärveläinen Risto Junttila palkattu yhteismetsän palkkalistoille. Hänet valittiin Laamasen jälkeen toiminnanjohtajaksii. Hän oli ehtinyt pari vuotta tutustua palstoihin ja hoito- ja hakkuuasioihin yhdessä Laamasen kanssa.

Sulo Berg valittiin vuonna 1991 puheenjohtajaksi Pernun hallintokauden jälkeen. Tähän aikaan ajoittuivat esimerkiksi Euroopan Unionin lainsäädäntökoukerot. Yhteismetsän toiminta jatkui ajan kehitysilmiöitä seuraten. 1960-luvun ankarien metsän uudistustöiden tulokset alkoivat näkyä taimikoiden ja nuorten metsien hoitotöinä. Kuitupuu ei mennyt enää riukuaidan tarpeiksi tai haloiksi vaan sellutehtaan kattilaan. Bergin jälkeen olivat puheenjohtajina Juhani Kulmunki ja Sulevi Junttila. Nykyinen puheenjohtaja aloitti tehtävät vuonna 2014. Antti Kerkelä onkin hoitanut tehtäväänsä tarmokkaasti. Uutena tulolähteenä on toiminnassa jo yksi tuulivoimalapuisto ja toinen on rakenteilla.

Risto Junttila oli toiminnanjohtajana 30 vuotta ja hänen aikanaan yhteismetsän toiminta on muotoutunut nykyisille urilleen. Hänen työnsä jatkajaksi löytyi välivaiheiden jälkeen toiminnanjohtajaksi, metsänhoitaja Juho Puikko.

Yhteismetsän historiikissa ”Metsä osana Kemijärven historiaa” voidaan tarkastella metsien uudistamisesta kertovia taulukoita. Palstat ovat metsärakenteeltaan tuottavia. Hakkuita ja hoitotöitä on tehty määrätietoisesti ja hyväksyttyjen kymmenvuotissuunnitelmien mukaan.

Yhteismetsän hoitokunnan jäsenet ovat olleet etupäässä eri kylien merkittävimpiä metsän omistajia ja siten heillä on ollut into osallistua aktiivisesti yhteisen omaisuuden hoitamiseen